raitiovaunussa nukkuu mies, pää takakenossa vasten lasia huulet muodostavat sanojen alkioita kuin keväistä kohtua ajattelevalla lehmällä. viistosuunnassa vastapäätä istuva vuoronsa juuri aloittanut tai päättänyt parraton kuski selailee aikataulutelineestä poimimaansa reittikarttaa ja juo kivennäisvettä liikennelaitoksen lakki päälaelle aavistuksen verran vinoon jääneenä. metropoli piirtyy pleksisen akvaariopimeyden halki. kaukaisuudessa vaeltavat elämämme pysäkit ja seisakkeet sairaalat, hautausmaat, markettien hyllyrivistöt ja toimistojen holvit läpivalaistut siirtymätilat, joiden halki kulkeminen tuskin tekee kaikesta tästä yhtään sen ymmärrettävämpää. ja äkisti on kertakaikkisen vaikeaa ellei jopa viime kädessä täysin mahdotonta olla kysymättä asettuvatko nämä näkökenttääni ilmaantuvat valopisteet ja -juovat, kulkuvälineet ja -reitit, ruumiit ja ruumiiden rajat radoilleen silkan sattuman perusteella vai sitten minkä; ovatko järjellisyys toimivuus järjestyneisyys sekä muut kalenterivuosiemme ja -toimiemme massoille antamamme tyynnyttävät attribuutit mahdollisesti vain verkkokalvolle piirtyviä jälkiheijastuksia tajuntaperäisiä väriharhoja hallusinoituja kuulokuvia joita olemme päivätöidemme, lastentarhanpihojemme ja hoitolaitostemme rytmisessä seuraannossa kerta toisensa jälkeen havaitsevinamma ja sitten noudattavinamme: projektien projektioita? muoviset istuimet tärisevät näkymättömien voimanlähteidensä rytmiin. katselen ikkunan ja sen päälle liimatun muovisen kelmun väliin eksynyttä ilmakuplaa tuntien selittämätöntä voimattomuutta. mainosnäytössä tekstirivit valuvat alaspäin kuin halvassa tieteiselokuvassa mies nytkähtää, kuski nostaa katseensa: tyhjä oluttölkki vierii pitkin keskikäytävää kohti pian sulkeutuvia liukuovia. ja sen sekunnin ajan vaunu on vain lasinkarvainen pieni hyönteinen rajattoman kirkkauden ilmakehissä. vain lasinkarvainen pieni hyönteinen rajattoman kirkkauden ilmakehissä.

(trad.) sun kätes oli kylmä kuin kasteheinä kun sen kallistit mun kainalooni ja sydämesi kova kuin marmorikivi kun sen kallistit mun kainaalooni juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma ja tiuku on aisan alla voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla (illmari) uusi maailma, vanha maa tämä aika kiertää aikojen virtaa uusi maailma, vanha maa näkyvissä näköalatonta pintaa tsygäilen limiksellä lapsuusajan huudeil handut stongas muistelen muuvei näis punakorttelien kammiois aika kiertyy luupeiks tääl vallilasta koilliseen käpylästä etelään duunarien uurtamissa uurteis mun nostalgiamieleni käy kierroksilla etenemään arkeologinduuneis niin, työläisten kylä täytti kartanon savimaan intiankadun lestinheitost oljenkorren rapinaan omenapuiden havinaa jatkosodan jatkeeks veteraanien lapset lato oppikoulus latinaa raaputan antikvaaripatinaa työväenluokan kirjailuna sukupolvitarinaan punakapinast rautavaaraan pohjantähden alta noustiin yleislakon kalinaan ja lama-ajal katse harittaa kolmikymmenluku tuntu ysärillä tutult kirpparipaitoi, lomautettui faijoi vuokrasotkui ja c-kassuraitoi jollain kumman taval nää on toistuvii aikoi uusi maailma, vanha maa tämä aika kiertää aikojen virtaa uusi maailma, vanha maa näkyvissä näköalatonta pintaa aina vuodesta toiseen ja aatosta aattoon tämä aika maksaa menneisyyden hintaa päivärahajengi kiskoo karaokes huurteist murheet on samat ku paasikiven ajal depression sävelet ja henkinen lama gentrifikaation äänii mun luureis keloissa kultalastun vuolemista alaluokan oleminen jatkuvaa kuolemista juicen haamu korkkaa laminoidus tualetissa koskenkorvaflindaa rakennemuutokset nostees yhteiskuntaluokat liberaalin rautaottees palkkatyöläisestä oman itten johtaja nollasopparissa intressit kohtaavat kymintiellä arvokämpis nälkärajal puolityöttömiä mediagurui pula-ajat aaveit pika pikaa lisäilemäs luomukahvin sekaan värjättyi sahanpurui ja mä tsygäilen edelleen, silmissäni vilistävät duunarien tekeleet: yhteisasunnot ja työaikalaki historia toistuu se vaihtaa vaa hepeneet seuraavat taistelut perustulon takii uusi maailma, vanha maa uusi aika myllää perustaa sama työläisen arki luokkakiertoo vuosien halki uusi maailma, vanha maa tämä aika kiertää aikojen virtaa uusi maailma, vanha maa näkyvissä näköalatonta pintaa aina vuodesta toiseen ja aatosta aattoon tämä aika maksaa menneisyyden hintaa

I kenties kaikkein vaarallisinta on kuvitella aloittavansa alusta maailma ei ole minun aistieni runoelma eikä katseeni valo asioiden mitta iltapäivän kansi painuu mukulakivien kattilaa vasten lehmukset juoruilevat metallitalon ruosteisissa helmoissa suolainen meri kohottautuu siltojen onkaloista katsahtaakseen hajamielisesti julkisivujen lasimaalauksiin: kaupungin kirkossa ei koskaan ole kattoa kaupunkilaisen jalat ovat aina paljaat. kenties hämärässä seisovan suurin erehdys on runoilla taivaan erkaantumisen myytti maalata juopa yön kivisten juurakoiden ja päivän sykkivän iiriksen välille, keksiä piirien järjestys erottaa viimeinen ensimmäisestä, eilinen tulevasta, lokin huuto lokista, aistielin aistimuksen karheudesta kalan haju sen kalastajasta. yksikään hiljaisuus ei ole minun kuulemiseni luomus eikä mikään musiikki rumpukalvojeni renki; roskakuilu, ratamon varsi, vastarannan hiljalleen sinertyvät kasvot vaikenevat kaiken joka on vielä ollut ja tulee jo olemaan; minä en ole maailma eikä maailma minun aistieni runoelma maailma on torin laidan hämärä kulku kohti seuraavaa hämärää. II rantaruohon sormissa on yön jäljiltä kastunutta tupakkaa hämärä kääntää rakennusten yllä kylkeään maailma ei ole minun aistieni runoelma eikä ajatusteni pulssi sarastuksen tahtipuikko. enkä se ole minä joka näistä kertoo: kerran joku lausui tässä hengittävän merkityksen niin täsmällisesti että sen lausumatta jättäminen on oikeastaan sen toistamista. kulmikas kaide piirtää naarmuissaan rukouksen kaavaa kenkien onkaloissa värisevät jänikset taivaan alla syntymisen taukoamaton jyrinä taukoamattomien yhdyntöjen hiljainen hiililiekki toiminnan ja liikkeen seisahtuneissa temppeleissä kuolemisen itsepintainen tuoksu. pihojen tyhjät sekunnit helmeilevät tulevan tapahtumisen tajussa elementit hieraisevat toistensa kalpeita aavistuksia. pian on kaavojen käynnistymisen hetki: puistikot oikaisevat itsensä kadut alkavat silittää toisiaan vastakarvaan raajat kasvavat tankoihin kiinni lantiot nousevat asentoihin asettuakseen taas kohta kulmiensa väliaikaiseen lepoon. silmäparit hakeutuvat alaviistoihinsa – tai kenties joku yksinäinen niiden joukossa osuu kesäsateessa vilistävien verkkoaitojen mantroihin ollakseen hetken ajatuksen irtain taimi ja tarttuakseen sitten edelleen – tuulikaapeissa hahmottuvat harvojen yhteiset, monien erilliset päämäärät. ei maailma ole minun aistieni runoelma. vedenraja henkäisee syttyvän vihreytensä loppusoinnun nurmen ohuet sormet nousevat keltaiseen aavistukseen hämärä hiipii voimalan taakse pitämään tervantuoksuista majaansa; lohkareet havahtuvat riippakoivujen juurilta kuparinen orava alkaa nakertaa hietikosta löytämänsä ristikkolehden kulmaa. enkä se ole minä joka näistä kertoo; kerran joku lausui sarastuksen merkityksen niin täsmällisesti että sen lausumatta jättäminen on oikeastaan sen toistamista.

pulssi paukkuu tyhjäs tilas teollisuusalueen kaikuvas pihas tsittailen hiljaa humanistin viimenen perintö taskus petrolipumput puskee liekkii, rattaat vierii nostaa maasta taivaaseen tikast joil voittajat astuu ja voitto on pikast nii kauan ku käyrät kääntyy laskuun mut ihmisen juuret ei oo ihmisen fikas planeetan mitas ku flipataa visiot ulkopuolel kehät kehystää sinisen kuoren mis homo sapiens kutistuu silmis ja maaperän lihas nykäsee sivilisaatiot hihast tsekkaa, kuustuhat vuotta se on meitsin kellossa sekkarin sykäys ja ihminen yhä ekosysteemin rykäys tääl tykimmät laineet velloo tää mesta ei muutu sun kulttuurin pelloks koita vaa säätää säitä mut teiän päät ei oo määriä määräämäs elämä pitelee pitojaan hämäräs elää, kuolee pallon kuorel suonis virtaa aika ihmisen eilinen elämän huomen äiti maa vekkarist vetelee katellu kauan kuinka se etenee holoseenistä antroposeeniin viraalitartuntaa geeneistä meemiin apinan hermosto paisuu unelmoi suurii kaukokaipuus marsin siirtokunnist mut happee ei osteta eurois tai punnis planktonimassojen synteesin syvyys vaan ylittää labrojen systeemin kyvyt on elämä lyhyt mut tyhmyys ei kestä ees tuntii öljylähteillä leikkivä hunni on jatkuvan kasvunsa muuriin törmäämäs ku älykännykäs äiti maa kuiskaa luuriin: jou, luovuta valta nosta pohjasta hallinnan talla anna elämän tahtiinsa dallaa säki oot kasvanu auringon alla viisas keisari luopuu vallast nostaa pohjast hallinnan tallan sulata mielesi aavoilta halla nää sanat on siemenii kieleni alla elää, kuolee pallon kuorel suonis virtaa aika ihmisen eilinen elämän huomen

I tässä läpeensä valaistussa ja lämmitetyssä kaupungissa on mahdollista tuntea ainoastaan tympeää kaipauksenkaltaista nälkää ja etäistä nostalgian janoa kun lukee pohjoisten metsien, saarnien, havupuiden ja lehmusten tuottamasta äärettömyyden kokemuksesta; lehtien kahinan jumalallisesta musiikista, rungoista jotka maahan juurtuneina nousevat pilarien tavoin kohti taivasta, haarautuvat, taittuvat, leviävät lehtikatokseksi, jonka reikien lomitse tuonpuoleinen valo tunkeutuu kuten mustan samettikankaan täyttämän taivaan rei'istä. tuo tunne on etääntynyt mittaamattoman kauas, siihen voi suhtautua kenties enää vain ironisesti tai sentimentaalisesti ja ehkäpä nämä kaksi ovat nekin loppujen lopuksi yksi ja sama asia. II katse juurtuneena huomisesta kurottuviin vuorovesiin törmään liikenteenjakajalla sanomisen vaikeuteen kellot seisahtuvat valtaväylällä ja puhuminen muuttuu itselleen puhumiseksi tapahtuminen asettuu tapahtumisen virtaan yhtyen reittikarttojen värikkäisiin oksistoihin omenatarhojen huomisiin luurankoihin sekä himmeneviin tasoristeyksiin; rannalle kivettyneet liikennemerkit osoittavat kohti venesataman torkkuvaa levottomuutta ylikulkusillan huojuvaa päiväunta; täällä keskeneräisyyden tunnusmerkit helmeilevät valtateiden diskanttivirroissa muodonmuutosten jälkiheijastukset poukkoilevat pitkin ostoskeskuksen sarveiskalvoa tuhatvuotiskaudet alkavat ja päättyvät mattolaiturin nokkaan alkaakseen taas keinonurmen keskeltä uudestaan; sanomisen vaikeus kaivaa kivisen aukean keskelle havahtumisen lammikon. III kiipeilytelineistä roikkuu raskasmetallihedelmiä joiden päältä tähystäen voi erottaa historiattomassa horisontissa norsunluutornin siellä havainnosta tulee havainnon varjo lausumisen tarkkuudesta saadaan lausuntoja satamista asuintaloja katuruudukkojen ratamoista ruosteisia kiskonauloja rautaisista karpaloista kanervien aavemaisia varjoja asumuksista asuntoja sanoista sanontoja aukeamista aukioita puristuksista puristeita saarista laajasaloja perustuksista perusteita lupauksista lupia puolikaaria, soikioita tasajänteisiä kromisia kuulia kerroksia kohti nousevia nuolia; sivuttomien kirjastojen paperisia seiniä tornitalojen lahkeiden lomassa mielikuvituksen betonikansi kasvattaa kastepisaroita ja nokisia heiniä. kallioimarteet ja kanervat värisevät tavaraliikenteen välisoiton tahtiin. katse painuneena huomispäivän vuorovesiin sanomisen vaikeus kantaa vaihtolavoilta haalittua elämäänsä kohti erätorin laitaa josta on nähtävissä hutera lintutorni josta on nähtävissä ylitse tulviva vesitorni josta on nähtävissä nostokurjen keltainen ranka ja nostokurkeen takertunut elämänlanka. me seisomme liikenteenjakajalla. IV täytemaalle, kallioleikkauksiin ja notkelmiin kohoaa suhdannepainaumia, pääoman kerrostamia kivikeskustoja; metallisten laitamaiden, ruutupaperierämaiden, ristisanametsikköjen halki vaeltaa tuotantotoiminnan graniittisia virtoja. V niin, minä seisoin liikenteenjakajalla katse kiinni huomispäivän suistoalueissa näin kaistaviivojen yllä kulkevat karjalaumat lammasten askeljäljet painuivat kuulokuvan kankaille kun paimenen punatiilinen huilu oli lakannut savuamasta rakennustyömaan laidalla. näin keskipenkillä istuvan sosiaalidemokratian verettömän haamun ja sen takana antroposentrismin hymyilevän luurangon konservatiivien sulkasatoiset poikaset yskivät vanadiinitaivaalla kun kaivoin liberalismin nielusta pienessä märässä mytyssä esiin talviunen pelon; kaupunkisuunnittelun kellarissa istui alvar aallon muumio polttaen lasista piippua näin eliel saarisen harmaantuvan haamun vaeltavan hitsausliekkien loimussa käpristyvien marmorilaattojen keskellä modernismin kalvaat ambulanssit kiersivät keskeneräisiä kehäteitä kyljissään huokeasta kevytmetallista valmistetut viikatteet; nuhaiset sosiologit valmistelivat lauttarannassa viimeistä puheenvuoroaan samalla kun jälkihumanistisen taidemaailman kiiltomuovinen vasikka lauloi pilvipalvelun keskoskaapissa epäorgaanista kenttäteoriaansa; startup-yritysten purjosorbeteista päihtyneet kirjanpitäjät kahlasivat halki kaupunginteatterin hylättyjen lavastepinojen ryteikön liberaalien hautausmaiden savunhajuiset pastorit vaelsivat kellokortit käsissään kohti pohjoismaiden suurinta soitinliikettä ja kaukana fraktaalikaupunginosissa marokkolaiset sarjakuvataiteilijat aivastelivat päin asemarakennuksen humalaköynnöksillä peitettyä ulkoseinää pyöräkaistoilla ulvovat vastarintaliikkeen harvahampaiset kulkukoirat saivat vastaansa kirjavan, meskaliinintuoksuisen elefantin ja minä näin kuinka yhteiskuntakerrosten hiljalleen kupliva selluloosakeitos paksuuntui epäsymmetrisesti värjääntyneeksi laintauluksi jolle kaivertuvaa peilikuvakirjoitusta en kyennyt tulkitsemaan; näin kuinka kaupunki upposi syvänsiniseen hiilihappojäähän ja taittui tuhansiksi seitsemännen asteen parabolisiksi käyriksi jotka käpertyivät hiljaisesti hengittävän peruskallion ympärille sähkömagneettista säteilyä sykkiväksi palloksi syöksyäkseen kohta historiallisen dialektiikan shakkiruudullisen maiseman halki ylös, kohti kukkivan metsämaiseman sateista sydäntä; näin suoran sisässä kehän ja kehän kyljessä suoran.

Talven selkää taitetaan hiihdetään saareen viel kun tämä jää ois kestävää Pakkasen poikia, tarinan luojia uusia kaupungin rakentajia uuteen maailmaan koulua käyviä suurien esteiden selättäjiä uusien teiden päällystäjiä yhteisen maailman vaalijoita tämän kaupungin hallitsijoita arabianrannan jääl alottelee tarinaansa pari tään maailmankauden murroksen lasta kaksikko maisemassa piirtelemäs kehiään pelailemas pelejään, rakentelees myyttii tääl kaks uuden maailman perustajatyyppii nää skloddit lumes kohti lammassaarta lykkii pääs mietintämyssyt ja klyyvareis räät kohti tulevaisuut läpi syyhkysen sään Pakkasen poikia, tarinan luojia uusia kaupungin rakentajia uuteen maailmaan koulua käyviä suurien esteiden selättäjiä uusien teiden päällystäjiä yhteisen maailman vaalijoita tämän kaupungin hallitsijoita Talven selkä taittakaa ottakaa tämä maa haavat paikatkaa ottakaa tämä maa antakaa sen elää siel ne nyt hiki pipos painaa ajattelun perusteita laduillansa raivaamas uusille teille keloillansa karkaamas pakkasen pojat, maansa parantajat hei, teil on edes vielä aikamoiset ajat ja kandee ehkä kuunnella nyt vielä pari sanaa saatteeks tält runoilevalt setämieheltä nii ainakin tiedätte mik on pielessä ku aikuisten juonet on käyny liian tyyriiksi isistä ja äideist on tullu liian kyynisii ja me tarvitaan toisenlaisii roolei fossiilien jälkeisiä uusiutuvii stoorei parempii tarinoita ei triplamoolei ei rahamiesten horinoissa toistuvii juonii tää maa on koht teiän niin pitäkää siit huoli joo vartioikaa pakkasta ja pitäkää sen puolii Kuuletko kadun kuiskaavan Kuuletko tämän kaupungin Kuuletko päivän nousevan Kuuletko sen muutoksen Kuuletko oman äänesi Ottakaa tämä maa antakaa sen elää